Aloitetaan jollakin täysin luontoni vastaisella, nimittäin sienirisotolla. Vihaan sieniä ja olen melkein koko 32-vuotisen elämäni niitä vihannut. Ne haisevat pahalle, tuntuvat suussa kummalta ja maistuvat suorastaan kuvottavilta. Viimeisten parin vuoden aikana otteeni on kuitenkin alkanut lipsua, lähinnä siihen suuntaan, että mikä tahansa on hyvää, jos se sisältää voita ja/tai kermaa ja/tai juustoa. Ihan totta, luulenpa, että söisin suikaloidut kumisaappaani, jos ne lilluisivat täyteläisessä kerma-sinihomejuustokastikkeessa. Tässä tänään kokeilemassani ruoassa ei ole kermaa, eikä kyllä sinihomejuustoakaan, mutta aika hyvää siitä tuli silti. Ja kantarelleja alkoi vain jotenkin tehdä mieli tänään kaupassa, kun ne siinä söpöinä ja keltaisina nököttivät tiskissä.
Kantarellirisotto
Ainekset:
n. 200 g kantarelleja
oivariinia tai oliiviöljyä paistamiseen
1 dl valkoviiniä
2 kevätsipulia varsineen
2 valkosipulinkynttä
1/2 prk Viola pekoni-purjotuorejuustoa (13 %)
risottoriisiä
kuumaa kanalientä
Ihan ensiksi totesin, että valkoviini oli muuttunut vähän ikävän kitkerän makuiseksi. Tiedän, tiedän, pakkoko niitä pulloja on vuositolkulla keittiössä makuuttaa, mutta jotenkin tuo oli jäänyt. Juoda en sitä olisi viitsinyt, mutta ruoanlaittotarkoituksiin se oli aikanaan hankittukin, ja päätin, että kyllä se risottooni sopii. Olin oikeassa.
Kuullottelin pannulla pilkotut sipulit ja pilkkomattomat kantarellit oivariinissa ja lisäsin molempien jo pehmettyä sekaan noin ruokalusikallisen verran tuorejuustoa. Juuston imeydyttyä ja kantarellien kutistuttua siirsin ne lautaselle odottamaan. Peitin paistinkasarin pohjan risottoriisillä (niin, en mittaa, se on paha tapani) ja kuullottelin sitä hetkisen, kunnes riisinjyvät muuttuivat läpikuultaviksi. Sitten lorautin sekaan tuota jo hieman etikkaista viiniä. Kun viini oli imeytynyt/haihtunut, lisäilin kuumaa kanalientä pieninä annoksina, desin kerrallaan, odotellen aina edellisen satsin imeytymistä ennen uuden kaatamista sekaan. Tässäkään en mittaa - sen kyllä huomaa, milloin riisi alkaa olla kypsää, maistamalla vaikka. Ja kunnon risotonhan tulee olla löysähköä, kermaisen pehmeää, puuromaista. Millään pitkäjyväparboiledillahan tätä ei saavuta vaikka tuomiopäivään asti keittelisi, siksi kannattaa käyttää ihka aitoa risottoriisiä. Kun riisi alkoi olla melkein valmista, lisäsin sekaan kantarellit, sipulit ja loput tuorejuustosta, jonka kääntelin riisin joukkoon ja annoin hautua vielä hetken. Muuta maustetta en lisännytkään, minkä vasta myöhemmin huomasin, mutta väliäkös tällä, kun mättö maistui sellaisenaan jo tosi hyvältä. Tenava syleksi kantarellit mäkeen, mutta kehui riisiä hyväksi ja otti lisääkin. Miehekäs oli haltioissaan. Suosittelen!
Risottoonhan kuuluisi olennaisena osana parmesan-juusto, mutta meillä ei sellaista ollut, ja muutenkin koko risottoidea tuli vähän puun takaa, kun keittiössä pyöriskelin kädessäni pussi kantarelleja, miettien mitä juupelia näillä nyt tekisi. Parmesanilla varmasti vielä paljon parempaa, ja tuore persilja sopisi varmaan myös loistavasti. Ensi kerralla sitten.
Mitään metsäsienisalaattia tai muuta kummallista sienipuppua en kyllä edelleenkään syö! Mutta jospa alkaisi kerätä sellaisia sienireseptejä, joita ei voi vastustaa...
Kommentit